Papin päiväkirja (1950)

Ranskalaisohjaaja Robert Bresson ei vielä vuoteen 1950 mennessä ollut muutamasta aiemmasta elokuvastaan huolimatta ollut päässyt nauttimaan kovinkaan kummoisesta arvostelu- tai yleisömenestyksestä. Melkein kenen tahansa muun ohjaajan ollessa kyseessä olisi miehelle voinut ennustaa varsin lyhyttä ja merkityksetöntä uraa, olihan hänellä jo ikääkin viitisenkymmentä vuotta. Mutta sitten tapahtui jotain yllättävää ja odottamatonta. Bresson sai mahdollisuuden ohjata elokuvan Georges Bernanosin Maalaispapin päiväkirjasta. Teoksesta tuli iäkkään ohjaajan läpimurtoelokuva ja se merkitsi suuren taiteilijan oman tunnistettavan identiteetin lopullista muotoutumista, itsensä löytämistä.

Papin päiväkirja kertoo ranskalaiseen pikkukylään muuttavasta katolilaisesta papista. Kyläläiset tai paikallisseurakunnan väki eivät ota uutta tulokasta kovinkaan mielissään vastaan. Nuoriso pitää häntä pilkkanaan ja paikallisen ylimyksen tytär levittää hänestä valheellista väitettä, jonka mukaan uusi pappi olisi piinannut hänen äitinsä kuoliaaksi. Askeettisiin elämäntapoihin mieltynyt pappi kärsii elokuvan ajan terveysongelmista ja vatsakivuista. Hän on kuitenkin ruumiiltaan ja hengeltään sitoutunut Herran työhön.

Papin päiväkirja oli Robert Bressonin ensimmäinen yhteistyö tulevan hovikuvaajansa Léonce-Henri Burelin kanssa. Burel oli elokuvaa tehdessä vanha veteraani, jo mykkäelokuvien aikaan Abel Gancen suurteosten parissa työskennellyt ammattimies. Yhdessä Burelin kanssa Bresson kehitti tulevan tavaramerkkityylinsä, jossa hän pyrki erkanemaan kaikesta teatterimaisuudesta puhtaaksi elokuvaksi. Oleellisin hänen uusista tekniikoistaan oli ns. malli -tekniikka, jossa ohjaaja pani näyttelijänsä toistamaan kohtauksensa uudestaan ja uudestaan, jotta he pääsisivät eroon kaikesta tunteesta ja ilmeikkyydestä. Lopulta näyttelijöiden tehtävänä onkin ollut vain lausua vuorosanansa ilmeettömänä. Muita ohjaajan tavaramerkkejä ovat mm. kiinnostus ihmisten käsiin, hengellinen teema, hyvin askeettinen ja yksinkertainen kuvaus sekä amatöörinäyttelijöiden käyttö ammattilaisten sijaan.

Jotain erityistä taikaa miehen menetelmillä selvästi on, sillä Papin päiväkirja on kuin onkin erittäin hieno elokuva. Näyttelijöistä etenkin Claude Laydun roolisuoritusta on kehuttu jopa maailman parhaaksi, eikä ihan syyttä. Mies ei tunnu koko elokuvan aika näyttelevän ollenkaan, vain elävän kohtauksesta toiseen ja lausuen lausuttavansa. Jokaisesta elokuvan henkilöstä tuntuu löytyvän aitoutta ja syvyyttä, minkä vuoksi heihin on helppo samaistua. Juoni itsessään on kerronnan ohella erittäin selkeää ja helposti seurattavissa. Kokonaisuutena elokuva on äärimmäisen minimalistista työtä, mutta samalla äärimmäisen toimivaa ja tehokasta. Vähemmän on jälleen enemmän.

Papin päiväkirjasta tuli ohjaajansa siihenastisista elokuvista menestynein ja arvostetuin, ja se voitti valtavan määrän erilaisia palkintoja ympäri maailmaa. Samalla se merkitsi ohjaajan kultakauden alkua sekä lopullista taiteellista kypsymistä. Yleensä kun valitaan maailmaan tai Bressonin parhaita elokuvia, tämä teos löytyy valittujen joukosta. Henkilökohtaisesti pidän elokuvaa niinikään mestarillisena työnä, mutten aivan pidä sitä ohjaajansa parhaana teoksena.Papin päiväkirja oli mm. Andrei Tarkovskin lempielokuva.


Arvio: 5/5

JOURNAL D'UN CURÈ DE CAMPAGNE, 1950 Ranska

Tuottaja: Robert Bresson

Ohjaus: Robert Bresson

Käsikirjoitus: Robert Bresson Georges Bernanosin romaanin pohjalta.

Näyttelijät: Claude Laydu, Adrien Borel, Armand Guilbert, Jean Danet, Martine Lemaire, Nicole Ladmiral