sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Rooma - avoin kaupunki (1945)



Roberto RosselliniRooma – avoin kaupunki on monessa suhteessa erittäin mielenkiintoinen elokuva. Ensinnäkin se kilpailee sitkeästi Luchino Viscontin vuonna 1943 julkaistun Riivaajien kanssa ensimmäisen italialaisen neorealistisen elokuvan tittelistä. Toiseksi siksi, ettei ole oikeastaan täyttä yksimielisyyttä siitä, onko kumpikaan oikea neorealistinen elokuva vaiko toinen vain. Miten tahansa asia on, voinee Rossellinin elokuvaa kuitenkin pitää jonkinlaisena ensimmäisenä tyylilajin läpimurtona maailman tietoisuuteen, olipa kyseessä jälkikäteen tarkastellen ”aito” neorealistinen elokuva tai ei.
Rooma – avoin kaupunki kuvattiin tiettävästi salaa ja pikkurahalla aidossa ympäristössä sodan raunioittamassa Roomassa. Teos tiettävästi perustuu enemmän tai vähemmän tositapahtumiin ja osa sen näyttelijöistä esittää itseään. Tiettävästi elokuvan tekoon tarvittavaa materiaalia saatiin mustasta pörssistä; käsikirjoituksesta vastanneen Federico Fellinin mukaan leffa saatiin Yhdysvaltojen teattereihin erään kuvauspaikalle eksyneen juopuneen amerikkalaissotilaan mukana. Elokuvasta tuli ilmestyessään arvostelumenestys ja sen sanotaan huomattavasti vaikuttaneen myös kotimaansa politiikkaan. Useissa Euroopan maissa se oli kielletty pitkään.

Elokuvan tarina kuvaa roomalaisen naapuruston elämää viimeisinä sotavuosina Saksan miehityksen ja Gestapon valvovan silmän alla. Paikallisten keskuudessa vastarintaliike elää ja sen toimintaan osallistuu kymmenittäin sekä aikuisia että lapsia, tarinan varsinaisia päähenkilöitä. Kaiken hässäkän keskellä elää ja tointaan harjoittaa pappi Don Pietro Pellegrini (Aldo Fabrizi), joka elokuvan aikana osallistuu vastarinnan toimintaan viestejä ja rahaa lähettämällä. Sodan ja epätoivon keskellä ihmiset yrittävät elää elämäänsä niin normaalisti kuin suinkin pystyvät. Gestapo kuitenkin hengittää ihmisiä koko ajan niskaan ja pääsee aika ajoin kapinoitsijoiden jäljille. Yksi kerrallaan naapuruston väkeä kaatuu miehittäjän luoteihin.
Rooma – avoimen kaungin suurin vahvuus on sen ehdoton ja äärimmäisen realistinen, lähes uutiskuvamaisen karu kuvaus kotirintaman kurimuksesta. Tästä elokuvastahan pitikin alun perin tulla joukko lyhyitä dokumentteja sodan raunioissa elävistä siviileistä, mutta toisin kävi. Luchino Viscontiin sekä Vittorio De Sicaan verrattuna Rossellini on huomattavasti dialogipainotteisempi ja vähemmän visuaalinen kertoja, mikä ei toisaalta vaikuta tarinan tai elokuvan varsinaiseen tehokkuuteen paljoakaan. De Sican elokuviin verrattuna Rossellinin ohjauksessa ei ehkä aivan päästä samalla tavoin tarinan henkilöiden pään sisään vaikka dialogissa tarina sekä henkilöt hienosti kasvavatkin sekä näyttelijät vakuuttavia rooleissaan ovatkin. Varsinanein syy miksi elokuvan neorealistisuutta lienee epäilty, on lopun pieni tunteisiin vetoava kohtaus, jota en tässä spoilaa. Tyylilajin teoksissa ei yleensä käytetä johdattelevia musiikkeja tai muita tehokeinoja vaan yksinkertaisesti todetaan kylmästi faktat ja jätetään päätelmät katsojalle itselleen. Mielestäni turha katsojan tunteisiin vetoaminen on tällaisessa teoksessa pienoinen kauneusvirhe, joka ei kuitenkaan hyvää kokonaisuutta pilaa laisinkaan. Tyylilajista napisemista pidän turhana.

En ehkä menisi tätä kaikkien aikojen parhaaksi sotaelokuvaksi tai hienoimmaksi neorealistiseksi leffaksi kutsumaan, mutta erittäin hyvä teos Rooma - avoin kaupunki kyllä on; joka suhteessa tärkeä ja alansa perusteos, joka kuuluisi mielestäni jokaisen elokuvia harrastavan yleissivistykseen sekä vaikka materiaaliksi kyseisen ajan historiasta kiinnostuneille. Vauhdikasta toimintaa tai helppoa viihdettä etsivien kannattaa suunnata katseensa muualle.

ROMA, CITTÀ APERTA, 1945 Italia
Tuotanto: Robert Rossellini
Ohjaus: Roberto Rossellini
Käsikirjoitus: Federico Fellini, Sergio Amidei
Näyttelijät: Aldo Fabrizi, Anna Magnani, Marcello Pagliero

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.