tiistai 3. lokakuuta 2017

Asfaltti (1929)


Albert on isänsä jalanjäljissä poliisina työskelevä berliiniläinen nuori mies, joka nähdään elokuvan alussa vaatimattomasti liikennettä ohjaamassa. Työpäivän päätteeksi Albert tulee pidättäneeksi kuvankauniin femme fatalen timanttiliikkeen näpistyksestä. Putkan sijaan kaksikon tie viekin emännän asunnolle ja ennen kuin kukaan huomaakaan, leiskuu kaksikon välillä kielletty rakkaus…
Asfaltin syntyhistoria on omalla tavallaan vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin elokuva itse. Tämän on nimittäin tuottanut Fritz Langin ja F.W. Murnaun suurimmista elokuvista vastannut UFA, joka viimeistään Metropoliksen floppauksen jälkeen ajautui lähelle konkurssia. Loppujen lopuksi firma vaihtoi omistajia ja velkaongelmat hellittivät ainakin hetkeksi sekä vanhat nimitekijätkin saivat jatkaa ilman sen suurempia muutoksia aiempiin kuvioihin. Muutama vuotta myöhemmin UFA erikoistui propagandaelokuvien tekoon ja studio kansallistettiin kokonaan vuoteen -37 mennessä. Asfaltti itse oli yksi viimeisistä saksalaisista valtavirran mykkäelokuvista ennen äänielokuvaan siirtymistä.

Saatan jo alkaa tässä vaiheessa vähän toistella itseäni, mutta Asfaltti on kaikin puolin ulkoisesti harvinaisen komeaa jälkeä. Tuntuu vähän siltä, että mykkäelokuvan viimeisinä vuosina aiemmin varovaisesti kehitellyt kuvaus- ja leikkaustekniikat hiottiin äärimmäiseen täydellisyyteensä, jopa niin timanttisiin mittasuhteisiin ettei vastaavaan ole enää myöhemmin yllettykään. Jokainen otos koko tässä elokuvassa on seksiä näköhermoille, jokainen kameraniksi, kuva ja leikkaus osuu vaivattomasti kutiinsa ja imee täysillä mukaansa. Nykyelokuvista ei edes ole tälle haastajaksi. Lähin vertailukohde Asfaltille taitaa visuaalisessa mielessä olla King Vidorin huikea Kansan mies, joka sekin kuuluu taatusti kaikkien aikojen parhaiden mykkäelokuvien joukkoon.
Tarinaltaan Asfaltti sitten ontuukin oikein kunnolla. Kyseessä on tiettävästi varsin tyypillinen oman aikansa tarina kieroutuneen himokkaasta naisesta, joka ajaa kirkaotsaisia valkoisia heteromiehiä kiusaukseen ja synnin syövereihin, mallia Pandoran lipas ja Nana. Tällä kertaa tarina kuumaverisestä viettelijättärestä ja kielletystä rakkaudesta tuntuu vielä varsin kertakäyttöiseltä ja keskeiset henkilöhahmot kauhean pliisuilta. Elokuvan himokasta femme fatalea esittävällä isohampaisella Betty Amannilla ei varsinaisesti ole samanlaista seksuaalista energiaakaan kuin samoihin aikoihin vaikuttaneella Louise Brooksilla. Tarinaa kiinnostavampaa olikin tutkiskella elokuvan synkän ja sateisen suurkaupungin nättiä kuvausta, joka lieneekin antanut enemmän kuin huomattavasti vaikutteita myöhemmille film noir -leffoille.

Loppujen lopuksi Asfaltti jää pienistä vioistaan huolimatta arvoasteikolla reilusti positiivisen puolelle. Tarina ei ole kauhean kaksinen, mutta visuaalinen tykitys on siinä määrin tyylillä ja hyvällä maulla tehty, ettei niillä vähemmän hyvillä puolilla oikeastaan ole loppupeleissä kovinkaan paljon väliä. Sanoisin, että tässä saattaa olla kerrankin elokuva, jota voi ihan oikeasti luokitella jo jonkinlaiseksi kadonneeksi ja täysin syyttä suotta unohdetuksi klassikoksi. Tällaisten pienten suurten löytöjen vuoksi vanhojen arkistojen ja tietokantojen pöyhiminen on niin hauskaa.



Arvio: 4.5/5



ASPHALT, 1929 Saksa
Tuotanto: Erich Pommer
Ohjaus: Joe May
Käsikirjoitus: 
Hans Székely, Joe May, Rolf E. Vanloo
Näyttelijät: Albert Steinrück, Arthur Duarte, Betty Amann, Else Heller, Gustav Fröhlich, Hans Adalbert Schlettow, Hans Albers, Paul Hörbiger, Rosa Valetti

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.